Hopenhagenistä Brokenhageniin

Vuosi 1824 oli merkittävä ranskalaiselle matemaatikko ja fyysikko Joseph Fourierille, sillä hän keksi kasvihuoneilmiön olemassaolon. Fourier oivalsi, että maapallon ilmakehän kaasut päästävät auringon säteilyn maanpinnalle, mutta estävät sitä palaamasta avaruuteen. Kasvihuoneilmiön ansiosta maapallomme keskilämpötila on +15 astetta – 18 asteen sijaan. Vuosi 1824 oli siten hyvin mullistava vuosi, ei vain Joseph Fourierille vaan, myös meille, meitä edeltäville ja tuleville sukupuolille.

Fourieriin keksinnöstä ja ilmastotieteen alkuajoista on kuljettu pitkä matka nykyaikaan ja hetkeen, jossa ilmastokysymykset ovat tärkeämpiä ja ajankohtaisempia kuin koskaan ennen. Yhdistyneet kansakunnat on ollut hyvin valveutunut ilmastoasioissa, ja sen ensimmäinen ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus eli niin sanottu ilmastosopimus ´United Nations Framework Convention on Climate Change (UNFCCC)´ allekirjoitettiin Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyssä ympäristö- ja kehityskonferenssissa. Sen ratifioi 192 osapuolta ja sopimus tuli voimaan vuonna 1994. Ilmastosopimuksen tavoitteena on saada ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuudet vakautettua sellaiselle tasolle, ettei ihmisen toiminta vaikuta haitallisesti ilmastojärjestelmään. Haaste tavoitteen saavuttamiseksi on suuri. Ilmastosopimus velvoittaa osapuolimaita laatimaan ja toteuttamaan kansallisia ilmastonmuutosta hillitseviä ohjelmia. Osapuolimaat myös selvittävät kasvihuonepäästöjensä määrää ja raportoivat niistä säännöllisesti niistä YK:n ilmastosihteeristölle. Kehitysmailla on päästölaskennassa teollisuusmaita kevyemmät vaatimukset ja väljemmät aikataulut.

Rio de Janeiron ilmastonmuutoskonventtia seurasi Kioton pöytäkirja, joka allekirjoitettiin vuonna 1997 nimensä mukaisesti Kiotossa, Japanissa. Kioton pöytäkirja lienee tähänastisista ilmastosopimuksista merkittävin. Kioton ilmastosopimuksen osapuolet, jotka ovat kehittyneitä teollisuusvaltiota, sitoutuvat vuoteen 2012 mennessä vähentämään kasvihuonepäästöistä yhteensä 5,2 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Kioton ilmastosopimuksen tavoitteet ovat kuitenkin haasteellisia, sillä esimerkiksi Yhdysvallat ei ole ratifioinut sopimusta, vaikka se on yksi maailman suurimmista hiilidioksidipäästöjen tuottajamaista. Kioton sopimus ei myöskään aseta kehitysmaille sitovia päästövähennysvelvoitteita, mutta vahvistaa ilmastosopimuksen määrittelemät velvoitteet rahoittaa kehitysmaiden kansallisia ilmastotoimia ja raportointia.

Kioton sopimus on voimassa vain vuoteen 2012 asti ja siitä johtuen joulukuussa 2009 pidetylle Kööpenhaminan ilmastokonferenssille asetettiin suuret paineet uuden tiukemman ilmastosopimuksen syntymisestä. Kööpenhaminassa oli tarkoituksena sopia vuoden 2012 jälkeisestä ilmastosopimuksesta. Ennen kokousta ihmetytti miten 193 maata, joilla on täysin erilainen historia, kulttuuri ja toimintatavat, voisi vetää yhtä köyttä ilmastoasioissa, mutta toiveet yhteisen sopimuksen syntymisestä olivat hurjat. Ennen kokousta oli kuitenkin hyvin tiedossa myös teollisuusmaiden ja kehitysmaiden vastakkainasettelu, joka ennusti mustia pilviä taivaalle, kun esimerkiksi Afrikan Unioni ilmoitti vaativansa rikkailta mailta miljardien eurojen korvauksia ilmaston lämpenemisestä Afrikalle aiheutuvista vahingoista.

Kööpenhaminan neuvottelujen yhtenä tavoitteena oli saada laillinen velvoitus siitä, että maailman kasvihuonepäästöjä leikattaisiin siten, että maapallon ilmakehän lämpötilan nousu olisi vain kaksi astetta. Poliittisesti sitova sopimuskin olisi riittänyt. Teollistuneet maat lupasivat jo ennen konferenssia vähentää 10–16 prosenttia päästöjään vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteen saavuttamiseksi teollisuusmaiden tulisi vähentää päästöjään kuitenkin 25–40 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Lopputulos jäi kuitenkin laimeaksi, eikä yhteistä velvoittavaa sopimusta saatu aikaan, vaan vain kolmen sivun paperi yhteisestä poliittisesta julistuksesta (Copenhagen Accord). Poliittisen julistuksen 12 kohdasta keskeisimpänä voidaan pitää tavoitetta rajoittaa maapallon ilmakehän lämpötilan nousu kahteen asteeseen, mutta julistukset puuttuvat numeraaliset tavoitteet. Eli juuri se tavoite kirjattiin, jota alun perin lähdettiin hakemaan, mutta joka jäi kuitenkin ilman laillista ja poliittista sitovuutta.

Maailman ilmastopolitiikka on tällä hetkellä murrosvaiheessa ja samanaikaisesti se kyseenalaistaa myös YK:n toimintaprosessin. YK:ssa päätökset yleensä tehdään yksimielisesti, mutta Kööpenhaminassa toimittiin toisin. Puheenjohtajamaana toiminut Tanska sai osakseen paljon kansainvälistä ja kansallista kritiikkiä toimintavoistaan, joilla se yritti saada sopimusta aikaan. Tanskan pääministeriä arvosteltiin sekasortoisista neuvotteluista, USA:n suosimisesta ja YK:n protokollan ohittamisesta. Tähän on mahdollisesti vaikuttanut myös Tanskan huoli siitä että paikalle saapuneet maailman arvovaltaisimmat ihmiset olisivat lähteneet täysin tyhjin käsin kotiin.

Ilmastoneuvottelujen näyttämölle viimehetkellä astunut Yhdysvallat romutti myös YK:n perinteen käydä neuvotteluja kaikkien osapuolten kesken, kutsumalla neuvotteluun vain Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä- Afrikan. Obaman johdolla nämä viisi maata pääsivät sopuun erimielisyyksistään. Tämä oli raskas pala konferenssin siihen asti veturina toimineelle Euroopan unionille.

Kööpenhaminassa päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, että teollisuusmaat sitoutuvat rahoittamaan kehitysmaiden ilmastovastaisia toimia seuraavan kolmen vuoden aikana 30 miljoonalla dollarilla vuosittain, jonka jälkeen teollisuusmaat rahoittavat kehitysmaita 100 miljoonalla dollarilla vuosittain aina vuoteen 2020 asti. Kaikki maat sitoutuivat myös alistamaan päästönsä kansainväliseen tarkkailuun. Kaikki maat lupautuivat myös toimittamaan tammikuun 2010 loppuun mennessä YK:n ilmastosihteeristölle selvityksen siitä kuinka suuria päästövähennyksiä ne aikovat tehdä. YK:n ilmastosihteerille päätyvät luvut ovat kuitenkin lähes samat kuin maiden lupaukset ennen Kööpenhaminaa.

Ilmastoneuvotteluissa ei kyse ole siitä, etteivätkö kaikki osapuolet haluaisi jättää tuleville sukupolvilleen puhdasta maapalloa, vaan esiripun taakse piileytyy monia muita poliittisia taistelukuvioita. Monet maat pitivät koko ilmastokonferenssia Yhdysvaltojen luomuksena ja vastustivat sitä periaatteellisista syistä. Toiset taas olivat sitä mieltä, että nyt on teollistuneiden maiden aika maksaa päästöistään kun vastaavasti kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus teollistua päästöistä piittaamatta. Osalle osallistujamaista Kööpenhaminan neuvottelujen tulos oli unelmien täyttymys.

Kiistattoman selvää on, että kehitysmaat näyttivät Kööpenhaminassa ensimmäistä kertaa voimavaransa ja sen, että ne eivät ole valmiita mihin tahansa kompromisseihin. Ilmastokokous oli niille näytön paikka ja varmaa on, että tulevaisuudessa kehitysmaat vaikuttavat moniin maailmanpolitiikan palikoihin entistä vahvemmin.

Nyt jäädään odottamaan seuraavaa ilmastokonferenssia, jossa näytelmäpaikkana toimii mitä todennäköisimmin Meksiko ja ajankohtana vuoden 2010 loppupuoli. Meksikoon mennessä mitä todennäköisimmin uutta Fourieria ei ole vielä ilmaantunut, mutta kahdensadan vuoden päästä asiat voi olla jo toisin.

Anette Parviainen