Lisää tekoja - kiitos

Maailma on epätasa-arvoinen paikka. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, mutta vain jos me annamme sen tapahtua.

”Ajatelkaapa Juania”, alkaa tuorein, vuoden 2009 Human Development Report. Tutkimus, joka kuvaa maailman maiden inhimillistä kehitystä on tänä vuonna ottanut silmätikukseen nuoren meksikolaisen, siis Juanin.

Juan syntyi köyhään perheeseen Meksikon maaseudulla. 12-vuotiaana hän joutui jäämään pois koulusta auttaakseen perhettään. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän lähti setänsä perässä Kanadaan, jossa Juan tiesi palkkojen ja elinolojen olevan paremmat, vaikka siellä olisikin kylmempi.

Maailman kehityksen epätasaisuus on suurin muuttoliikkeiden aiheuttaja ja on syypää myös meidän kotoperäiseen maahanmuuttokeskusteluumme. Tuloerot toimivat kuin ilmanpaine: ilma pyrkii aina siirtymään korkean paineen alueelta matalammalle ja näin tasaamaan eroja. Täsmälleen sama tapahtuu joka päivä Yhdysvaltojen ja Meksikon välisellä rajalla.

Siellä missä ilmapaine on korkea, eli köyhyys rehottaa ja tulevaisuuden näkymät ovat ankeat, on kova halu siirtyä ”matalamman paineen” alueelle. Ja kuten esimerkit maailman rajoilta tai vaikkapa Berliinin muurilta osoittavat, liian korkeaa painetta eivät mitkään esteet pidättele.

Kuinka epätasa-arvoinen maailma on?

Tulojaon oikeudenmukaisuutta voidaan selvittää niin kutsutulla gini-indeksillä, joka kertoo tulojen jakautumisen tasaisuuden asteikolla 0–1. Asteikossa pieni luku tarkoittaa suurta tasaisuutta ja suurin mahdollinen luku yksi tarkoittaa, että yksi ihminen saa 100 % kaikista tuloista.

Kuten tunnettua, Pohjoismaat menestyvät vertailussa suhteellisen hyvin. Tanska johtaa HDR:n listaa 0,25 gini-kertoimella vuosilta 1992–2007. Suomen gini-kerroin on 0,27 kun taas yli 0,50 pääsevät sellaiset kehityksen mallimaat kuten Argentiina, Chile, Brasilia, Etelä-Afrikka ja hännänhuippuna Namibia, 0,74. Kaikista köyhimmistä maista gini-kerrointa ei ole edes pystytty laskemaan.

Maailman tulonjaon oikeudenmukaisuutta voidaan tarkastella kolmella tapaa. Maiden välillä väkiluvulla painotettuna tai ilman sekä kaikkien maailman kansalaisten välillä. YK:n kehitysohjelma UNDP on arvioinut maailman tulonjaon asettuvan jälkimmäisellä tavalla 0,55 ja 0,65 väliin, tosin arvio on muutaman vuoden vanha.

Tärkeintä on muutoksen suunta. 1970-luvulta alkaen maailman tulonjaon kehitys on arvioiden mukaan ollut hälyttävää. Ennen kaikkea keskituloisten maiden, kuten itäisen Keski-Euroopan maiden tulotason kehitys on ollut heikkoa, mikä on raahannut indeksejä alaspäin. Toisaalta Kiina ja Intia ovat pärjänneet kohtalaisesti, joten väkiluvuilla painotettuina kehitys on ollut hieman valoisampaa.

Tilanne muuttuu paljon karummaksi, jos katsomme vain köyhiä ihmisiä. Maailmassa elää yhä noin kaksi ja puoli miljardia ihmistä alle kahdella dollarilla päivässä. Heistä lapsia on miljardi ja nuoria selvä enemmistö. YK:n lastenrahaston UNICEFin mukaan joka päivä 25 000 lasta kuolee nälkään, koska maailman kehitysongelmia ei ole ratkaistu. Suunta on tässäkin ollut parempaan, mutta paljon on vielä tehtävänä.

Mielenkiintoinen kysymys on mitä tulee tapahtumaan maailman keskiluokan hyvinvoinnille viimeistään ilmastonmuutoksen aiheuttaman kulutuskriittisen asenteen paineessa? Vaarana on, että rikkaat rikastuvat, köyhät parantavat asemiaan absoluuttisesti, mutta keskiluokka hajautuu ja painuu kohti köyhyyttä. Tämä on karkeasti ottaen ollut myös Suomen tulonjaon kehitys viime vuosikymmeninä. Globaalin keskiluokan kysymystä ei voida sivuuttaa globaalista tasa-arvosta puhuttaessa ja se on olennainen osa esimerkiksi ilmastonmuutoksen takaajanjaosta käytävää keskustelua.

Lisää tekoja, kiitos!

Selvää on, että ihmiset niin köyhissä kuin rikkaissa oloissa etsivät tietä parempaan elämään ja yhteiskunnan on tarjottava heille mahdollisuuksia ja resursseja sen saavuttamiseen. Jos ihmiset eivät näe itsellään tulevaisuutta nykyisissä olosuhteissaan, he vaihtavat niitä. Maailman suuria muuttoliikkeitä on aina ajanut toivo paremmasta maailmasta.

Onneksi myös maailman muutosliikkeitä ajaa toivo paremmasta maailmasta. Suomalaisessa keskustelussa harvoin tajutaan maailman kehitysongelmien vakavuus. Me olemme järjestöissäkin lähinnä tottuneet hokemaan 0,7-mantraa. Totuus on karvas.

”Jos rahaa YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen ei saada, lisää lapsia kuolee”, kehitystä ja sen ongelmia paljon tutkinut tunnettu ekonomisti Jeffrey Sachs sanoi lokakuussa YK:n yleiskokouksessa.

Sachsin mukaan kaikki rahastot, rakenteet, komiteat, projektit ja muut puitteet ovat jo olemassa äärimmäisen köyhyyden puolittamiseksi. Nyt tarvitaan vain rahaa.

”Suunnittelimme rahastot niin, että niiden onkin tarkoitus tyhjentyä. Silloin tosin kuvittelimme, että niiden tyhjennyttyä maailman valtiot täyttäisivät ne uudestaan kehitysapudollareilla. Näin ei ole käynyt.”, Sachs sanoi.

Sachsin tilitykseen tiivistyy maailman valtioiden tämänhetkinen kohtalonkysymys. Poliittista tahtoa löytyy, mutta löytyykö tekoja? Julkilausumia syntyy sitä vauhtia, kun sihteeristöt jaksavat niitä kirjoittaa, mutta löytyykö kaivonrakennuksen osaajia tai seksuaaliterveyteen erikoistuneita sairaanhoitajia toteuttamaan päätökset?

Tässä valossa Suomen päätös siirtää kehitysyhteistyörahoja työllisyyspakettiin ja näpräillä rahoituksen laskusääntöjä on lähes rikollinen. Jos haluamme saavuttaa tasa-arvoisemman maapallon, on meidän aloitettava omista teoistamme.

Matti Niemi