Vuosi 1824 oli merkittävä ranskalaiselle matemaatikko ja fyysikko Joseph Fourierille, sillä hän keksi kasvihuoneilmiön olemassaolon. Fourier oivalsi, että maapallon ilmakehän kaasut päästävät auringon säteilyn maanpinnalle, mutta estävät sitä palaamasta avaruuteen. Kasvihuoneilmiön ansiosta maapallomme keskilämpötila on +15 astetta – 18 asteen sijaan. Vuosi 1824 oli siten hyvin mullistava vuosi, ei vain Joseph Fourierille vaan, myös meille, meitä edeltäville ja tuleville sukupuolille.
Fourieriin keksinnöstä ja ilmastotieteen alkuajoista on kuljettu pitkä matka nykyaikaan ja hetkeen, jossa ilmastokysymykset ovat tärkeämpiä ja ajankohtaisempia kuin koskaan ennen. Yhdistyneet kansakunnat on ollut hyvin valveutunut ilmastoasioissa, ja sen ensimmäinen ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus eli niin sanottu ilmastosopimus ´United Nations Framework Convention on Climate Change (UNFCCC)´ allekirjoitettiin Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyssä ympäristö- ja kehityskonferenssissa. Sen ratifioi 192 osapuolta ja sopimus tuli voimaan vuonna 1994. Ilmastosopimuksen tavoitteena on saada ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuudet vakautettua sellaiselle tasolle, ettei ihmisen toiminta vaikuta haitallisesti ilmastojärjestelmään. Haaste tavoitteen saavuttamiseksi on suuri. Ilmastosopimus velvoittaa osapuolimaita laatimaan ja toteuttamaan kansallisia ilmastonmuutosta hillitseviä ohjelmia. Osapuolimaat myös selvittävät kasvihuonepäästöjensä määrää ja raportoivat niistä säännöllisesti niistä YK:n ilmastosihteeristölle. Kehitysmailla on päästölaskennassa teollisuusmaita kevyemmät vaatimukset ja väljemmät aikataulut.
Rio de Janeiron ilmastonmuutoskonventtia seurasi Kioton pöytäkirja, joka allekirjoitettiin vuonna 1997 nimensä mukaisesti Kiotossa, Japanissa. Kioton pöytäkirja lienee tähänastisista ilmastosopimuksista merkittävin. Kioton ilmastosopimuksen osapuolet, jotka ovat kehittyneitä teollisuusvaltiota, sitoutuvat vuoteen 2012 mennessä vähentämään kasvihuonepäästöistä yhteensä 5,2 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Kioton ilmastosopimuksen tavoitteet ovat kuitenkin haasteellisia, sillä esimerkiksi Yhdysvallat ei ole ratifioinut sopimusta, vaikka se on yksi maailman suurimmista hiilidioksidipäästöjen tuottajamaista. Kioton sopimus ei myöskään aseta kehitysmaille sitovia päästövähennysvelvoitteita, mutta vahvistaa ilmastosopimuksen määrittelemät velvoitteet rahoittaa kehitysmaiden kansallisia ilmastotoimia ja raportointia.
Kioton sopimus on voimassa vain vuoteen 2012 asti ja siitä johtuen joulukuussa 2009 pidetylle Kööpenhaminan ilmastokonferenssille asetettiin suuret paineet uuden tiukemman ilmastosopimuksen syntymisestä. Kööpenhaminassa oli tarkoituksena sopia vuoden 2012 jälkeisestä ilmastosopimuksesta. Ennen kokousta ihmetytti miten 193 maata, joilla on täysin erilainen historia, kulttuuri ja toimintatavat, voisi vetää yhtä köyttä ilmastoasioissa, mutta toiveet yhteisen sopimuksen syntymisestä olivat hurjat. Ennen kokousta oli kuitenkin hyvin tiedossa myös teollisuusmaiden ja kehitysmaiden vastakkainasettelu, joka ennusti mustia pilviä taivaalle, kun esimerkiksi Afrikan Unioni ilmoitti vaativansa rikkailta mailta miljardien eurojen korvauksia ilmaston lämpenemisestä Afrikalle aiheutuvista vahingoista.
Kööpenhaminan neuvottelujen yhtenä tavoitteena oli saada laillinen velvoitus siitä, että maailman kasvihuonepäästöjä leikattaisiin siten, että maapallon ilmakehän lämpötilan nousu olisi vain kaksi astetta. Poliittisesti sitova sopimuskin olisi riittänyt. Teollistuneet maat lupasivat jo ennen konferenssia vähentää 10–16 prosenttia päästöjään vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteen saavuttamiseksi teollisuusmaiden tulisi vähentää päästöjään kuitenkin 25–40 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Lopputulos jäi kuitenkin laimeaksi, eikä yhteistä velvoittavaa sopimusta saatu aikaan, vaan vain kolmen sivun paperi yhteisestä poliittisesta julistuksesta (Copenhagen Accord). Poliittisen julistuksen 12 kohdasta keskeisimpänä voidaan pitää tavoitetta rajoittaa maapallon ilmakehän lämpötilan nousu kahteen asteeseen, mutta julistukset puuttuvat numeraaliset tavoitteet. Eli juuri se tavoite kirjattiin, jota alun perin lähdettiin hakemaan, mutta joka jäi kuitenkin ilman laillista ja poliittista sitovuutta.
Maailman ilmastopolitiikka on tällä hetkellä murrosvaiheessa ja samanaikaisesti se kyseenalaistaa myös YK:n toimintaprosessin. YK:ssa päätökset yleensä tehdään yksimielisesti, mutta Kööpenhaminassa toimittiin toisin. Puheenjohtajamaana toiminut Tanska sai osakseen paljon kansainvälistä ja kansallista kritiikkiä toimintavoistaan, joilla se yritti saada sopimusta aikaan. Tanskan pääministeriä arvosteltiin sekasortoisista neuvotteluista, USA:n suosimisesta ja YK:n protokollan ohittamisesta. Tähän on mahdollisesti vaikuttanut myös Tanskan huoli siitä että paikalle saapuneet maailman arvovaltaisimmat ihmiset olisivat lähteneet täysin tyhjin käsin kotiin.
Ilmastoneuvottelujen näyttämölle viimehetkellä astunut Yhdysvallat romutti myös YK:n perinteen käydä neuvotteluja kaikkien osapuolten kesken, kutsumalla neuvotteluun vain Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä- Afrikan. Obaman johdolla nämä viisi maata pääsivät sopuun erimielisyyksistään. Tämä oli raskas pala konferenssin siihen asti veturina toimineelle Euroopan unionille.
Kööpenhaminassa päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, että teollisuusmaat sitoutuvat rahoittamaan kehitysmaiden ilmastovastaisia toimia seuraavan kolmen vuoden aikana 30 miljoonalla dollarilla vuosittain, jonka jälkeen teollisuusmaat rahoittavat kehitysmaita 100 miljoonalla dollarilla vuosittain aina vuoteen 2020 asti. Kaikki maat sitoutuivat myös alistamaan päästönsä kansainväliseen tarkkailuun. Kaikki maat lupautuivat myös toimittamaan tammikuun 2010 loppuun mennessä YK:n ilmastosihteeristölle selvityksen siitä kuinka suuria päästövähennyksiä ne aikovat tehdä. YK:n ilmastosihteerille päätyvät luvut ovat kuitenkin lähes samat kuin maiden lupaukset ennen Kööpenhaminaa.
Ilmastoneuvotteluissa ei kyse ole siitä, etteivätkö kaikki osapuolet haluaisi jättää tuleville sukupolvilleen puhdasta maapalloa, vaan esiripun taakse piileytyy monia muita poliittisia taistelukuvioita. Monet maat pitivät koko ilmastokonferenssia Yhdysvaltojen luomuksena ja vastustivat sitä periaatteellisista syistä. Toiset taas olivat sitä mieltä, että nyt on teollistuneiden maiden aika maksaa päästöistään kun vastaavasti kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus teollistua päästöistä piittaamatta. Osalle osallistujamaista Kööpenhaminan neuvottelujen tulos oli unelmien täyttymys.
Kiistattoman selvää on, että kehitysmaat näyttivät Kööpenhaminassa ensimmäistä kertaa voimavaransa ja sen, että ne eivät ole valmiita mihin tahansa kompromisseihin. Ilmastokokous oli niille näytön paikka ja varmaa on, että tulevaisuudessa kehitysmaat vaikuttavat moniin maailmanpolitiikan palikoihin entistä vahvemmin.
Nyt jäädään odottamaan seuraavaa ilmastokonferenssia, jossa näytelmäpaikkana toimii mitä todennäköisimmin Meksiko ja ajankohtana vuoden 2010 loppupuoli. Meksikoon mennessä mitä todennäköisimmin uutta Fourieria ei ole vielä ilmaantunut, mutta kahdensadan vuoden päästä asiat voi olla jo toisin.
Anette Parviainen
maanantai 22. maaliskuuta 2010
perjantai 11. joulukuuta 2009
Lisää tekoja - kiitos
Maailma on epätasa-arvoinen paikka. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, mutta vain jos me annamme sen tapahtua.
”Ajatelkaapa Juania”, alkaa tuorein, vuoden 2009 Human Development Report. Tutkimus, joka kuvaa maailman maiden inhimillistä kehitystä on tänä vuonna ottanut silmätikukseen nuoren meksikolaisen, siis Juanin.
Juan syntyi köyhään perheeseen Meksikon maaseudulla. 12-vuotiaana hän joutui jäämään pois koulusta auttaakseen perhettään. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän lähti setänsä perässä Kanadaan, jossa Juan tiesi palkkojen ja elinolojen olevan paremmat, vaikka siellä olisikin kylmempi.
Maailman kehityksen epätasaisuus on suurin muuttoliikkeiden aiheuttaja ja on syypää myös meidän kotoperäiseen maahanmuuttokeskusteluumme. Tuloerot toimivat kuin ilmanpaine: ilma pyrkii aina siirtymään korkean paineen alueelta matalammalle ja näin tasaamaan eroja. Täsmälleen sama tapahtuu joka päivä Yhdysvaltojen ja Meksikon välisellä rajalla.
Siellä missä ilmapaine on korkea, eli köyhyys rehottaa ja tulevaisuuden näkymät ovat ankeat, on kova halu siirtyä ”matalamman paineen” alueelle. Ja kuten esimerkit maailman rajoilta tai vaikkapa Berliinin muurilta osoittavat, liian korkeaa painetta eivät mitkään esteet pidättele.
Kuinka epätasa-arvoinen maailma on?
Tulojaon oikeudenmukaisuutta voidaan selvittää niin kutsutulla gini-indeksillä, joka kertoo tulojen jakautumisen tasaisuuden asteikolla 0–1. Asteikossa pieni luku tarkoittaa suurta tasaisuutta ja suurin mahdollinen luku yksi tarkoittaa, että yksi ihminen saa 100 % kaikista tuloista.
Kuten tunnettua, Pohjoismaat menestyvät vertailussa suhteellisen hyvin. Tanska johtaa HDR:n listaa 0,25 gini-kertoimella vuosilta 1992–2007. Suomen gini-kerroin on 0,27 kun taas yli 0,50 pääsevät sellaiset kehityksen mallimaat kuten Argentiina, Chile, Brasilia, Etelä-Afrikka ja hännänhuippuna Namibia, 0,74. Kaikista köyhimmistä maista gini-kerrointa ei ole edes pystytty laskemaan.
Maailman tulonjaon oikeudenmukaisuutta voidaan tarkastella kolmella tapaa. Maiden välillä väkiluvulla painotettuna tai ilman sekä kaikkien maailman kansalaisten välillä. YK:n kehitysohjelma UNDP on arvioinut maailman tulonjaon asettuvan jälkimmäisellä tavalla 0,55 ja 0,65 väliin, tosin arvio on muutaman vuoden vanha.
Tärkeintä on muutoksen suunta. 1970-luvulta alkaen maailman tulonjaon kehitys on arvioiden mukaan ollut hälyttävää. Ennen kaikkea keskituloisten maiden, kuten itäisen Keski-Euroopan maiden tulotason kehitys on ollut heikkoa, mikä on raahannut indeksejä alaspäin. Toisaalta Kiina ja Intia ovat pärjänneet kohtalaisesti, joten väkiluvuilla painotettuina kehitys on ollut hieman valoisampaa.
Tilanne muuttuu paljon karummaksi, jos katsomme vain köyhiä ihmisiä. Maailmassa elää yhä noin kaksi ja puoli miljardia ihmistä alle kahdella dollarilla päivässä. Heistä lapsia on miljardi ja nuoria selvä enemmistö. YK:n lastenrahaston UNICEFin mukaan joka päivä 25 000 lasta kuolee nälkään, koska maailman kehitysongelmia ei ole ratkaistu. Suunta on tässäkin ollut parempaan, mutta paljon on vielä tehtävänä.
Mielenkiintoinen kysymys on mitä tulee tapahtumaan maailman keskiluokan hyvinvoinnille viimeistään ilmastonmuutoksen aiheuttaman kulutuskriittisen asenteen paineessa? Vaarana on, että rikkaat rikastuvat, köyhät parantavat asemiaan absoluuttisesti, mutta keskiluokka hajautuu ja painuu kohti köyhyyttä. Tämä on karkeasti ottaen ollut myös Suomen tulonjaon kehitys viime vuosikymmeninä. Globaalin keskiluokan kysymystä ei voida sivuuttaa globaalista tasa-arvosta puhuttaessa ja se on olennainen osa esimerkiksi ilmastonmuutoksen takaajanjaosta käytävää keskustelua.
Lisää tekoja, kiitos!
Selvää on, että ihmiset niin köyhissä kuin rikkaissa oloissa etsivät tietä parempaan elämään ja yhteiskunnan on tarjottava heille mahdollisuuksia ja resursseja sen saavuttamiseen. Jos ihmiset eivät näe itsellään tulevaisuutta nykyisissä olosuhteissaan, he vaihtavat niitä. Maailman suuria muuttoliikkeitä on aina ajanut toivo paremmasta maailmasta.
Onneksi myös maailman muutosliikkeitä ajaa toivo paremmasta maailmasta. Suomalaisessa keskustelussa harvoin tajutaan maailman kehitysongelmien vakavuus. Me olemme järjestöissäkin lähinnä tottuneet hokemaan 0,7-mantraa. Totuus on karvas.
”Jos rahaa YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen ei saada, lisää lapsia kuolee”, kehitystä ja sen ongelmia paljon tutkinut tunnettu ekonomisti Jeffrey Sachs sanoi lokakuussa YK:n yleiskokouksessa.
Sachsin mukaan kaikki rahastot, rakenteet, komiteat, projektit ja muut puitteet ovat jo olemassa äärimmäisen köyhyyden puolittamiseksi. Nyt tarvitaan vain rahaa.
”Suunnittelimme rahastot niin, että niiden onkin tarkoitus tyhjentyä. Silloin tosin kuvittelimme, että niiden tyhjennyttyä maailman valtiot täyttäisivät ne uudestaan kehitysapudollareilla. Näin ei ole käynyt.”, Sachs sanoi.
Sachsin tilitykseen tiivistyy maailman valtioiden tämänhetkinen kohtalonkysymys. Poliittista tahtoa löytyy, mutta löytyykö tekoja? Julkilausumia syntyy sitä vauhtia, kun sihteeristöt jaksavat niitä kirjoittaa, mutta löytyykö kaivonrakennuksen osaajia tai seksuaaliterveyteen erikoistuneita sairaanhoitajia toteuttamaan päätökset?
Tässä valossa Suomen päätös siirtää kehitysyhteistyörahoja työllisyyspakettiin ja näpräillä rahoituksen laskusääntöjä on lähes rikollinen. Jos haluamme saavuttaa tasa-arvoisemman maapallon, on meidän aloitettava omista teoistamme.
Matti Niemi
”Ajatelkaapa Juania”, alkaa tuorein, vuoden 2009 Human Development Report. Tutkimus, joka kuvaa maailman maiden inhimillistä kehitystä on tänä vuonna ottanut silmätikukseen nuoren meksikolaisen, siis Juanin.
Juan syntyi köyhään perheeseen Meksikon maaseudulla. 12-vuotiaana hän joutui jäämään pois koulusta auttaakseen perhettään. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän lähti setänsä perässä Kanadaan, jossa Juan tiesi palkkojen ja elinolojen olevan paremmat, vaikka siellä olisikin kylmempi.
Maailman kehityksen epätasaisuus on suurin muuttoliikkeiden aiheuttaja ja on syypää myös meidän kotoperäiseen maahanmuuttokeskusteluumme. Tuloerot toimivat kuin ilmanpaine: ilma pyrkii aina siirtymään korkean paineen alueelta matalammalle ja näin tasaamaan eroja. Täsmälleen sama tapahtuu joka päivä Yhdysvaltojen ja Meksikon välisellä rajalla.
Siellä missä ilmapaine on korkea, eli köyhyys rehottaa ja tulevaisuuden näkymät ovat ankeat, on kova halu siirtyä ”matalamman paineen” alueelle. Ja kuten esimerkit maailman rajoilta tai vaikkapa Berliinin muurilta osoittavat, liian korkeaa painetta eivät mitkään esteet pidättele.
Kuinka epätasa-arvoinen maailma on?
Tulojaon oikeudenmukaisuutta voidaan selvittää niin kutsutulla gini-indeksillä, joka kertoo tulojen jakautumisen tasaisuuden asteikolla 0–1. Asteikossa pieni luku tarkoittaa suurta tasaisuutta ja suurin mahdollinen luku yksi tarkoittaa, että yksi ihminen saa 100 % kaikista tuloista.
Kuten tunnettua, Pohjoismaat menestyvät vertailussa suhteellisen hyvin. Tanska johtaa HDR:n listaa 0,25 gini-kertoimella vuosilta 1992–2007. Suomen gini-kerroin on 0,27 kun taas yli 0,50 pääsevät sellaiset kehityksen mallimaat kuten Argentiina, Chile, Brasilia, Etelä-Afrikka ja hännänhuippuna Namibia, 0,74. Kaikista köyhimmistä maista gini-kerrointa ei ole edes pystytty laskemaan.
Maailman tulonjaon oikeudenmukaisuutta voidaan tarkastella kolmella tapaa. Maiden välillä väkiluvulla painotettuna tai ilman sekä kaikkien maailman kansalaisten välillä. YK:n kehitysohjelma UNDP on arvioinut maailman tulonjaon asettuvan jälkimmäisellä tavalla 0,55 ja 0,65 väliin, tosin arvio on muutaman vuoden vanha.
Tärkeintä on muutoksen suunta. 1970-luvulta alkaen maailman tulonjaon kehitys on arvioiden mukaan ollut hälyttävää. Ennen kaikkea keskituloisten maiden, kuten itäisen Keski-Euroopan maiden tulotason kehitys on ollut heikkoa, mikä on raahannut indeksejä alaspäin. Toisaalta Kiina ja Intia ovat pärjänneet kohtalaisesti, joten väkiluvuilla painotettuina kehitys on ollut hieman valoisampaa.
Tilanne muuttuu paljon karummaksi, jos katsomme vain köyhiä ihmisiä. Maailmassa elää yhä noin kaksi ja puoli miljardia ihmistä alle kahdella dollarilla päivässä. Heistä lapsia on miljardi ja nuoria selvä enemmistö. YK:n lastenrahaston UNICEFin mukaan joka päivä 25 000 lasta kuolee nälkään, koska maailman kehitysongelmia ei ole ratkaistu. Suunta on tässäkin ollut parempaan, mutta paljon on vielä tehtävänä.
Mielenkiintoinen kysymys on mitä tulee tapahtumaan maailman keskiluokan hyvinvoinnille viimeistään ilmastonmuutoksen aiheuttaman kulutuskriittisen asenteen paineessa? Vaarana on, että rikkaat rikastuvat, köyhät parantavat asemiaan absoluuttisesti, mutta keskiluokka hajautuu ja painuu kohti köyhyyttä. Tämä on karkeasti ottaen ollut myös Suomen tulonjaon kehitys viime vuosikymmeninä. Globaalin keskiluokan kysymystä ei voida sivuuttaa globaalista tasa-arvosta puhuttaessa ja se on olennainen osa esimerkiksi ilmastonmuutoksen takaajanjaosta käytävää keskustelua.
Lisää tekoja, kiitos!
Selvää on, että ihmiset niin köyhissä kuin rikkaissa oloissa etsivät tietä parempaan elämään ja yhteiskunnan on tarjottava heille mahdollisuuksia ja resursseja sen saavuttamiseen. Jos ihmiset eivät näe itsellään tulevaisuutta nykyisissä olosuhteissaan, he vaihtavat niitä. Maailman suuria muuttoliikkeitä on aina ajanut toivo paremmasta maailmasta.
Onneksi myös maailman muutosliikkeitä ajaa toivo paremmasta maailmasta. Suomalaisessa keskustelussa harvoin tajutaan maailman kehitysongelmien vakavuus. Me olemme järjestöissäkin lähinnä tottuneet hokemaan 0,7-mantraa. Totuus on karvas.
”Jos rahaa YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen ei saada, lisää lapsia kuolee”, kehitystä ja sen ongelmia paljon tutkinut tunnettu ekonomisti Jeffrey Sachs sanoi lokakuussa YK:n yleiskokouksessa.
Sachsin mukaan kaikki rahastot, rakenteet, komiteat, projektit ja muut puitteet ovat jo olemassa äärimmäisen köyhyyden puolittamiseksi. Nyt tarvitaan vain rahaa.
”Suunnittelimme rahastot niin, että niiden onkin tarkoitus tyhjentyä. Silloin tosin kuvittelimme, että niiden tyhjennyttyä maailman valtiot täyttäisivät ne uudestaan kehitysapudollareilla. Näin ei ole käynyt.”, Sachs sanoi.
Sachsin tilitykseen tiivistyy maailman valtioiden tämänhetkinen kohtalonkysymys. Poliittista tahtoa löytyy, mutta löytyykö tekoja? Julkilausumia syntyy sitä vauhtia, kun sihteeristöt jaksavat niitä kirjoittaa, mutta löytyykö kaivonrakennuksen osaajia tai seksuaaliterveyteen erikoistuneita sairaanhoitajia toteuttamaan päätökset?
Tässä valossa Suomen päätös siirtää kehitysyhteistyörahoja työllisyyspakettiin ja näpräillä rahoituksen laskusääntöjä on lähes rikollinen. Jos haluamme saavuttaa tasa-arvoisemman maapallon, on meidän aloitettava omista teoistamme.
Matti Niemi
tiistai 3. marraskuuta 2009
Poliittinen mainonta Suomessa
”Muhkeat budjetit, europarlamentaarikon vaalikampanja maksoi keskimäärin 72 000 euroa”, uutisoi Iltalehti 11.8.2009. Vaalikampanjat ovatkin nousseet suurennuslasin alle kautta koko puoluesektorin. Mihin suuntaan poliittinen mainonta sitten on menossa?
Voidaan sanoa, että tällä hetkellä poliittista mainontaa Suomessa kuvaa kolme teemaa: konservatiivisuus, impulsiivisuus ja lyhyt kesto.
Samaan aikaan politiikka kiinnostaa yhä harvempaa äänestäjää. Aktiivisuus puoluepolitiikan saralla on pitkässä laskusuhdanteessa ja melkein puolet suomalaisista todella pohtii, että viitsiikö käydä äänestyslippua palauttamassa. Nuorilta toivotaan muutosta tilanteeseen. Mitä keinoja on näiden ongelmien taklaamiseksi?
Kaavoihin kangistunutta mainontaa
Näistä teemoista markkinoinnin näkökulmasta tylsin on ylikorostunut konservatiivisuus markkinointia suunniteltaessa. Suomessa suurin osa poliittisista mainostajista ei uskalla haastaa kilpailijoita tai yleisöä räväköiden toteutuksien kautta. Epäonnistumisen pelko johtaa tylsään mainontaan. Tylsyys korostuu yksittäisten ehdokkaiden kampanjoissa, joissa suunnitteluvastuu on usein ehdokkailla itsellään.
Ehdokkaiden kampanjoita katsellessa todella huomaa, että toteutuksissa löytyy kaikista samat tekijät: kuva, numero isolla ja pitkä oksennus vaaliteemoja. Mikään ei oikein tahdo erottua joukosta. Jokaisen ehdokkaan täytyisi keksiä, että miten puhutella yleisöä heitä kiinnostavalla tavalla. Muuten mainos jää osaksi massaa.
Puolueet puolestaan usein luottavat mainostoimistojen apuun ja tekevätkin välillä jopa nasevan iskeviä toteutuksia. Viime eduskuntavaaleissa SDP:n toteuttama ”Minä ja Me” –kampanja oli esimerkki hienosti oivalletusta ja äärimäisen lahjakkaasi kiteytetystä kampanjasta. Se täytti kaikki ne ehdot, joita menestyksekäs kampanja tarvitsee ja herätti vilkasta keskustelua mediassa. Yllättävää kyllä, kampanjan viesti ymmärrettiin negatiivisena, vaikkei sen tarkoituksena ollut mollata kilpailijoita. Mitä ilmeisimmin yleisö ei ollut tottunut näkemään katukuvassa iskeviä julisteita tai räväköitä TV-spotteja ja polemiikki levisi vellomaan koko mediakentässä.
Erilaisia ja iskeviä kampanjoita on nähty kuitenkin puoluekentän monilla eri laidoilla. Sauli Niinistön työväenpresidentti -kampanja, jossa leikiteltiin vanhoilla suomalaisilla luokkaeroilla ja vastakkainasettelulla, sai mainosmaailmassa paljon kiitosta. Kiitos tuli hyvästä syystä, sillä olihan kampanja todella hyvin erilainen kuin mihin poliittisessa mainosmaailmassa oli totuttu. Idea oli monisäkeinen, arvonimi irvaileva ja kokonaisuus herätti intohimoja jokaisessa suomalaisessa, kiinnosti politiikka tai ei. Kampanja toimi, koska se jäi ihmisten mieliin. Kuinka moni muistaa vielä, mikä oli Tarja Halosen viesti vaikkapa ulkomainoskampanjassa? Lopulta hävisivät sekä Niinistö että SDP. Äänestäjät ovat aina oikeassa.
Miten konservatiivisuus näkyy mediavalinnoissa?
Mitään suuria muutoksia mediankäytön suhteen toimialalla ei ole nähty vuosiin. Mediankäytöllisesti noin 70 prosenttia mediabudjeteista käytetään sanomalehtiin. Samaan aikaan lehtiä Suomessa luetaan noin 30 minuuttia päivässä, joten aamukahvin jälkeen suomalaiset saavatkin olla melko rauhassa vaalien aikaan. Hiljalleen ja vuosi vuodelta ala kuitenkin peesaa muuta suomalaista mediamarkkinaa. Printin osuus pienenee parin prosentin verran jokaisessa vaalissa ja ilmeisesti myös TV-mainonnan kasvu on pysähtynyt. Pirstaloitunut mediasektori on asettanut uusia haasteita oman kohderyhmän saavuttamiseen. Puoluekohtaisesti eroja medianvalinnoista kuitenkin onneksi löytyy.
Keskusta on luottanut perinteisesti printtimediaan. Viime vaaleissa puolue on ottanut vahvasti oppia objektiiviselta media-alan toimijalta. ”Nimenomaan kunnallisvaaleissa television ja viihdejulkaisujen hylkääminen lienee lähes riskitöntä.”, kertoo mediatalon edustaja. ”Mainonnan painottaminen hyvän journalistisen tavan suosittuihin sanoma- ja paikallislehtiin on järkevää. Myös vakiintuneilla kaupunkilehdillä ovat vakaat lukijansa ja julkaisujen arvostus on viihdemedioita korkeampi”, Keskisuomalaisen pääkirjoitus 27.5.2008. Rahaa vaaleissa puolueella paloi noin kolme miljoonaa euroa, tuloksena oli kolmen prosentin kannatuksen lasku vuoden 2007 vaaleihin verrattuna.
Kokoomus puolestaan on käyttänyt vahvasti printtimediaa kampanjoissaan, mutta lisännyt vuosi vuodelta myös rajusti TV:n osuutta. TV-mainonnan kallistuessa voimakkaasti ja uusien telkkarikanavien syntyessä vanhan kohderyhmän saavuttamiseen on kuitenkin palannut vuosi vuodelta enemmän rahaa. Eurovaaleissa 2009 puolue käyttikin vaaleissa yhtä paljon rahaa mediamainontaan kuin Keskusta ja SDP yhteensä.
SDP on puolestaan ollut aktiivisesti tehostamassa mediabudjetin käyttöään. Pakkokin siihen on ollut ryhtyä, sillä vaikka puolue onnistuisikin kenttäänsä vaalien alla aktivoimaan, ei se pysty todellisuudessa voittamaan Suomen suurinta porvaripuoluetta mainosbudjetin koossa. SDP on vuosi vuodelta lisännyt hieman ulkomainonnan osuuttaan ja verkkomainonta on myös, erityisesti nuorten parissa, nostanut profiiliaan. Suurimpana häviäjänä mediabudjetin uusjaossa on ollut lehtimainonta. Muutos kuulostaa puolueen kannalta järkevältä, koska äänestäjäkunta on myös nähtävästi uudistumassa. Nuoret ovat lehtien pienintä lukijakuntaa, mutta saavuttavat vanhat äänestäjät. Pienemmissä medioissa puolue pystyy puolestaan vahvasti dominoimaan tilaa.
Suurimpana edelläkävijänä ja tehokkuuden mittarina puoluekentässä toimii kuitenkin Vihreä Liitto. Tämä pieni puolue on kuin iloinen valonvivahdus, muuten ajoittain tylsässäkin toimikentässä. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että miten puolue on pystynyt tekemään kymmenen kertaa suuria puolueita pienemmällä budjetilla huimaa tulosta. Eurovaaleissa Vihreiden 143 000 euron budjetti tuotti kaksi MEP:iä. SDP:n 800 000 euroa tuotti saman paikkamäärän ja Kokoomuksen 1,5 miljoonan euron budjetti tuotti vain yhden penkin enemmän.
Impulsiivisuus ehdokasmainonnassa
Suomalaiset kuntapoliitikot ja kansanedustajat ovat äärimäisen impulsiivisia mainostajia. Ostopäätökset median suhteen ovat usein täysin tunnepohjainen eivätkä perustu useinkaan faktaan. Mielestäni on hyvin yllättävää, kuinka harva kansanedustaja on esimerkiksi valinnut mediatoimistoa kampanjaansa suunnittelemaan. Useat uskovat ja haluavat toteuttaa kampanjansa kokonaisuudessaan itse. Tapa on absurdi, sillä harvaa voi kutsua markkinoinnin ammattilaiseksi. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta mikäli ehdokkaalla on varaa sijoittaa 10 000 – 50 000 euroa itsensä markkinointiin, luulisi että olisi myös varaa palkata ammattilaiset kampanjaa suunnittelemaan. Tilanne on hieman sama kuin ostaisi Ferrarin mutta ei omistaisi ajokorttia.
Impulsiivisuus näkyy myös siinä, miten mediavalinnat ehdokkailla vaihtelevat vaaleittain. Se mikä viimeksi koettiin hyväksi, voidaan hylätä seuraavalla kerralla kokonaan esimerkiksi sen vuoksi, että tuttu yhteyshenkilö mediayrityksestä on vaihtanut uusiin tehtäviin. Mainonta poukkoilee ja liian harvoin ehdokkaat ovat edes tehneet todellista markkinointibudjettia kampanjoilleen. Ilmoituksia ostetaan ns. fiilispohjalta, harmittavan usein myös tulokset ovat samaa laatua. Onnistunut kampanja puolestaan kumpuaa siitä, kuinka: tunnistetaan oma potentiaalinen kohderyhmä, valitaan kohderyhmän kannalta parhaat välineet ja rakennetaan omaa kohderyhmää puhutteleva viesti. Suhteellisen yksinkertaista siis näin loogisesti ajateltuna, mutta helppoa se ei ole.
Kampanjoiden lyhyt kesto
Yksi suurimmista virheistä, mitä poliittisessa mainonnassa jatkuvasti tehdään, on kampanjoiden keston mitoitus. Rehellisesti sanottuna, kukaan ei pysty rakentamaan tunnettuutta millekään tuotteelle, ei edes omalle lärville, kahden vaaliviikon aikana. Markkinoinnin näkökulmasta kampanjoiden pitäisi olla huomattavan paljon pidempiä. Eihän kuluttajakaupassakaan toimivat brändit laske sen varaan, että tuotteesta tulee menestys kahdessa viikossa. Työn täytyy olla pitkäjänteistä ja jatkuvaa. Se on fakta.
Politiikka on low-interest tuote. Yleensä se ei kiinnosta ketään ja korkeintaan kerran vuodessa puolet suomalaisista viitsivät vääntäytyä luukulla lappua tiputtamaan. Low-interest tuotteita mainostetaan lähtökohtaisesti jatkuvalla näkyvyydellä. Mikäli sinua ei vaivaa jalkasilsa, et todellakaan ole kiinnostunut Lamisil-tuotteesta. Mutta sinä päivänä, kun se tauti sinuun iskee, huomaat varmasti pitkään nenäsi edessä olleen mainoksen joka ratkaisee ongelmasi. Puolueiden tulisi myös jatkuvasti näkyä ihmisten arjessa, jotta sinä voisit löytää heidän lääkkeensä sinä hetkenä, kun tarve on suurin.
Harri Sieppi
kirjoittaja työskentelee media-alan yrityksessä ja
poliittisen mainonnan parissa.
Voidaan sanoa, että tällä hetkellä poliittista mainontaa Suomessa kuvaa kolme teemaa: konservatiivisuus, impulsiivisuus ja lyhyt kesto.
Samaan aikaan politiikka kiinnostaa yhä harvempaa äänestäjää. Aktiivisuus puoluepolitiikan saralla on pitkässä laskusuhdanteessa ja melkein puolet suomalaisista todella pohtii, että viitsiikö käydä äänestyslippua palauttamassa. Nuorilta toivotaan muutosta tilanteeseen. Mitä keinoja on näiden ongelmien taklaamiseksi?
Kaavoihin kangistunutta mainontaa
Näistä teemoista markkinoinnin näkökulmasta tylsin on ylikorostunut konservatiivisuus markkinointia suunniteltaessa. Suomessa suurin osa poliittisista mainostajista ei uskalla haastaa kilpailijoita tai yleisöä räväköiden toteutuksien kautta. Epäonnistumisen pelko johtaa tylsään mainontaan. Tylsyys korostuu yksittäisten ehdokkaiden kampanjoissa, joissa suunnitteluvastuu on usein ehdokkailla itsellään.
Ehdokkaiden kampanjoita katsellessa todella huomaa, että toteutuksissa löytyy kaikista samat tekijät: kuva, numero isolla ja pitkä oksennus vaaliteemoja. Mikään ei oikein tahdo erottua joukosta. Jokaisen ehdokkaan täytyisi keksiä, että miten puhutella yleisöä heitä kiinnostavalla tavalla. Muuten mainos jää osaksi massaa.
Puolueet puolestaan usein luottavat mainostoimistojen apuun ja tekevätkin välillä jopa nasevan iskeviä toteutuksia. Viime eduskuntavaaleissa SDP:n toteuttama ”Minä ja Me” –kampanja oli esimerkki hienosti oivalletusta ja äärimäisen lahjakkaasi kiteytetystä kampanjasta. Se täytti kaikki ne ehdot, joita menestyksekäs kampanja tarvitsee ja herätti vilkasta keskustelua mediassa. Yllättävää kyllä, kampanjan viesti ymmärrettiin negatiivisena, vaikkei sen tarkoituksena ollut mollata kilpailijoita. Mitä ilmeisimmin yleisö ei ollut tottunut näkemään katukuvassa iskeviä julisteita tai räväköitä TV-spotteja ja polemiikki levisi vellomaan koko mediakentässä.
Erilaisia ja iskeviä kampanjoita on nähty kuitenkin puoluekentän monilla eri laidoilla. Sauli Niinistön työväenpresidentti -kampanja, jossa leikiteltiin vanhoilla suomalaisilla luokkaeroilla ja vastakkainasettelulla, sai mainosmaailmassa paljon kiitosta. Kiitos tuli hyvästä syystä, sillä olihan kampanja todella hyvin erilainen kuin mihin poliittisessa mainosmaailmassa oli totuttu. Idea oli monisäkeinen, arvonimi irvaileva ja kokonaisuus herätti intohimoja jokaisessa suomalaisessa, kiinnosti politiikka tai ei. Kampanja toimi, koska se jäi ihmisten mieliin. Kuinka moni muistaa vielä, mikä oli Tarja Halosen viesti vaikkapa ulkomainoskampanjassa? Lopulta hävisivät sekä Niinistö että SDP. Äänestäjät ovat aina oikeassa.
Miten konservatiivisuus näkyy mediavalinnoissa?
Mitään suuria muutoksia mediankäytön suhteen toimialalla ei ole nähty vuosiin. Mediankäytöllisesti noin 70 prosenttia mediabudjeteista käytetään sanomalehtiin. Samaan aikaan lehtiä Suomessa luetaan noin 30 minuuttia päivässä, joten aamukahvin jälkeen suomalaiset saavatkin olla melko rauhassa vaalien aikaan. Hiljalleen ja vuosi vuodelta ala kuitenkin peesaa muuta suomalaista mediamarkkinaa. Printin osuus pienenee parin prosentin verran jokaisessa vaalissa ja ilmeisesti myös TV-mainonnan kasvu on pysähtynyt. Pirstaloitunut mediasektori on asettanut uusia haasteita oman kohderyhmän saavuttamiseen. Puoluekohtaisesti eroja medianvalinnoista kuitenkin onneksi löytyy.
Keskusta on luottanut perinteisesti printtimediaan. Viime vaaleissa puolue on ottanut vahvasti oppia objektiiviselta media-alan toimijalta. ”Nimenomaan kunnallisvaaleissa television ja viihdejulkaisujen hylkääminen lienee lähes riskitöntä.”, kertoo mediatalon edustaja. ”Mainonnan painottaminen hyvän journalistisen tavan suosittuihin sanoma- ja paikallislehtiin on järkevää. Myös vakiintuneilla kaupunkilehdillä ovat vakaat lukijansa ja julkaisujen arvostus on viihdemedioita korkeampi”, Keskisuomalaisen pääkirjoitus 27.5.2008. Rahaa vaaleissa puolueella paloi noin kolme miljoonaa euroa, tuloksena oli kolmen prosentin kannatuksen lasku vuoden 2007 vaaleihin verrattuna.
Kokoomus puolestaan on käyttänyt vahvasti printtimediaa kampanjoissaan, mutta lisännyt vuosi vuodelta myös rajusti TV:n osuutta. TV-mainonnan kallistuessa voimakkaasti ja uusien telkkarikanavien syntyessä vanhan kohderyhmän saavuttamiseen on kuitenkin palannut vuosi vuodelta enemmän rahaa. Eurovaaleissa 2009 puolue käyttikin vaaleissa yhtä paljon rahaa mediamainontaan kuin Keskusta ja SDP yhteensä.
SDP on puolestaan ollut aktiivisesti tehostamassa mediabudjetin käyttöään. Pakkokin siihen on ollut ryhtyä, sillä vaikka puolue onnistuisikin kenttäänsä vaalien alla aktivoimaan, ei se pysty todellisuudessa voittamaan Suomen suurinta porvaripuoluetta mainosbudjetin koossa. SDP on vuosi vuodelta lisännyt hieman ulkomainonnan osuuttaan ja verkkomainonta on myös, erityisesti nuorten parissa, nostanut profiiliaan. Suurimpana häviäjänä mediabudjetin uusjaossa on ollut lehtimainonta. Muutos kuulostaa puolueen kannalta järkevältä, koska äänestäjäkunta on myös nähtävästi uudistumassa. Nuoret ovat lehtien pienintä lukijakuntaa, mutta saavuttavat vanhat äänestäjät. Pienemmissä medioissa puolue pystyy puolestaan vahvasti dominoimaan tilaa.
Suurimpana edelläkävijänä ja tehokkuuden mittarina puoluekentässä toimii kuitenkin Vihreä Liitto. Tämä pieni puolue on kuin iloinen valonvivahdus, muuten ajoittain tylsässäkin toimikentässä. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että miten puolue on pystynyt tekemään kymmenen kertaa suuria puolueita pienemmällä budjetilla huimaa tulosta. Eurovaaleissa Vihreiden 143 000 euron budjetti tuotti kaksi MEP:iä. SDP:n 800 000 euroa tuotti saman paikkamäärän ja Kokoomuksen 1,5 miljoonan euron budjetti tuotti vain yhden penkin enemmän.
Impulsiivisuus ehdokasmainonnassa
Suomalaiset kuntapoliitikot ja kansanedustajat ovat äärimäisen impulsiivisia mainostajia. Ostopäätökset median suhteen ovat usein täysin tunnepohjainen eivätkä perustu useinkaan faktaan. Mielestäni on hyvin yllättävää, kuinka harva kansanedustaja on esimerkiksi valinnut mediatoimistoa kampanjaansa suunnittelemaan. Useat uskovat ja haluavat toteuttaa kampanjansa kokonaisuudessaan itse. Tapa on absurdi, sillä harvaa voi kutsua markkinoinnin ammattilaiseksi. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta mikäli ehdokkaalla on varaa sijoittaa 10 000 – 50 000 euroa itsensä markkinointiin, luulisi että olisi myös varaa palkata ammattilaiset kampanjaa suunnittelemaan. Tilanne on hieman sama kuin ostaisi Ferrarin mutta ei omistaisi ajokorttia.
Impulsiivisuus näkyy myös siinä, miten mediavalinnat ehdokkailla vaihtelevat vaaleittain. Se mikä viimeksi koettiin hyväksi, voidaan hylätä seuraavalla kerralla kokonaan esimerkiksi sen vuoksi, että tuttu yhteyshenkilö mediayrityksestä on vaihtanut uusiin tehtäviin. Mainonta poukkoilee ja liian harvoin ehdokkaat ovat edes tehneet todellista markkinointibudjettia kampanjoilleen. Ilmoituksia ostetaan ns. fiilispohjalta, harmittavan usein myös tulokset ovat samaa laatua. Onnistunut kampanja puolestaan kumpuaa siitä, kuinka: tunnistetaan oma potentiaalinen kohderyhmä, valitaan kohderyhmän kannalta parhaat välineet ja rakennetaan omaa kohderyhmää puhutteleva viesti. Suhteellisen yksinkertaista siis näin loogisesti ajateltuna, mutta helppoa se ei ole.
Kampanjoiden lyhyt kesto
Yksi suurimmista virheistä, mitä poliittisessa mainonnassa jatkuvasti tehdään, on kampanjoiden keston mitoitus. Rehellisesti sanottuna, kukaan ei pysty rakentamaan tunnettuutta millekään tuotteelle, ei edes omalle lärville, kahden vaaliviikon aikana. Markkinoinnin näkökulmasta kampanjoiden pitäisi olla huomattavan paljon pidempiä. Eihän kuluttajakaupassakaan toimivat brändit laske sen varaan, että tuotteesta tulee menestys kahdessa viikossa. Työn täytyy olla pitkäjänteistä ja jatkuvaa. Se on fakta.
Politiikka on low-interest tuote. Yleensä se ei kiinnosta ketään ja korkeintaan kerran vuodessa puolet suomalaisista viitsivät vääntäytyä luukulla lappua tiputtamaan. Low-interest tuotteita mainostetaan lähtökohtaisesti jatkuvalla näkyvyydellä. Mikäli sinua ei vaivaa jalkasilsa, et todellakaan ole kiinnostunut Lamisil-tuotteesta. Mutta sinä päivänä, kun se tauti sinuun iskee, huomaat varmasti pitkään nenäsi edessä olleen mainoksen joka ratkaisee ongelmasi. Puolueiden tulisi myös jatkuvasti näkyä ihmisten arjessa, jotta sinä voisit löytää heidän lääkkeensä sinä hetkenä, kun tarve on suurin.
Harri Sieppi
kirjoittaja työskentelee media-alan yrityksessä ja
poliittisen mainonnan parissa.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Nuori ilman työtä
Ensin se alkoi finanssikriisistä, muuttui talouskriisiksi ja jatkui työttömyyskriisinä.
Vuosi on tuonut mukanaan synkkiä uutisia. Irtisanomisia, lomautuksia ja yt-neuvotteluita. Kesän kynnyksellä yhä useampi kahden viikon lomautus on muuttunut toistaiseksi voimassa olevaksi ja yhä useampi lomautus irtisanomiseksi. Yhä useampi työnantaja on ilmoittanut, ettei ota kesäksi yhtä paljon kesätyöntekijöitä kuin aiempina vuosina.
Irtisanotuista lähtee ensimmäisenä ne, joilla on määräaikainen työsopimus – ja tässä porukassa nuoria riittää. Joissakin suurissa kaupungeissa nuorisotyöttömyys on noussut yli 50 % vuoden takaisesta. Luvut alkavat olla 90-luvun laman tasoa. Työministeri Tarja Cronbergia on kritisoitu syystäkin siitä, ettei hän ollut tilanteen tasalla ja toiminut ajoissa.
– En voinut uskoa sitä ensin todeksi, että tulin lomautetuksi. Miten niin pienessä firmassa pystyi tulemaan irtisanotuksi? Pomo ei pahemmin edes kiittänyt viimeisistä vuosista. Pian tajusin, ettei firmalla tule menemään vielä pitkään aikaan hyvin, kertoo tilanteestaan Elina* 26 vuotta, joka on lomautettu toistaiseksi.
Lomautettuna tai irtisanottuna aika käy pitkäksi tai sitten ei. Elina kommentoi ensin nauraen, mutta vakavoituen omaa ”vapaa-aikaansa”:
– En ymmärrä miten ehdin tekemään kaikkia juttuja kun olin töissä. Kaikilla on työjutut. Minulla on päivän tv-sarjat ja puuhastelut. Tavatessani tuttuja tuntuu kuin minulla olisi epäonnistuneen luuserin titteli koko ajan päälläni.
Kun rahat alkavat loppua, niin alkaa pohtia keinoja kuinka pärjätä. Sosiaalitoimistosta on mahdollista saada tukea, mutta harvemmat pärjäävät senkään avun turvin koko kuukautta. Ruoan ollessa kallista ja rahojen loppuessa on turvauduttava leipäjonoihin. Nuorten osuus on myös näissä nousussa.
– Leipäjonoon joutuminen tuntuisi häpeälliseltä. Jos asuisin yksin, niin joutuisin varmasti turvautumaan leipäjonoihinkin. Onneksi puolisolla on työtä, ainakin toistaiseksi, Elina tuumii.
Ammatillinen koulutus suosiossa
Koko 2000-luvun on ammatillisen koulutuksen arvostus ollut huimassa nousussa. Nuoria hakeutuu peruskoulun jälkeen enemmän ammatin opiskelun pariin kuin lukioon. Esimerkiksi rakennusala kärsi työvoimapulasta ja alalle tehtiin paljon markkinointityötä. Useissa oppilaitoksissa sisäänpääsy keskiarvot nousivat jopa yli yhdeksän. Tultiin monen uuden haasteen pariin: hakijoita oli reilusti enemmän kuin paikkoja, moni huonon keskiarvon saanut kädentaitaja ei päässyt opiskelemaan ja työtä oli jo ennen kuin valmistui.
Hakijoita opiskelemaan riittää, kun työtä ei ole tarjolla. Opiskelupaikan valintaan vaikuttavat myös vallitsevat trendit. Kun hakuajan aikoihin joku iso toimija irtisanoo paljon työntekijöitä, se näkyy heti alan hakijamäärissä. Tulevien vuosien päähän on kuitenkin vaikeaa ennustaa. Ammatillisesta oppilaitoksesta valmistuva on työelämässä kolmen vuoden päästä ja ammattikorkeakoulusta valmistunut hieman myöhemmin. Pulassa ovat tänä keväänä valmistuneet. Työttömyyskortistoon ei kukaan halua valmistua.
– Muistan kun kaikki hehkuttivat, miten nuoria halutaan äkkiä työelämään. Muutama kaveri jätti tutkinnonkin kesken, kun työmarkkinat vetivät. Nyt on heiltäkin työt loppuneet, sanoo Elina.
Tulevaisuus pimennossa
Työttömyys on noussut tasolle, jossa jokainen ymmärtää, että työttömäksi jääminen ei todellakaan ole itsestä kiinni. Etenkin nuorille jokainen päivä työttömänä on liikaa. Arvioidaan, että yli viiden kuukauden työttömyys on tuhoisaa nuorelle työntekijälle lopputyöuraa ajatellen. Muutaman vuoden päästä nuorille on varmasti kysyntää, kun väestömme ikääntyy ja toivon mukaan elämme nousukautta. Tämä ei kuitenkaan helpota niitä, jotka ovat nyt työttömänä tai valmistumassa – työttömäksi.
– Miten työnantaja katsoo minua työnhakijana, jos en ole ollut työelämässä yli vuoteen? Näin voi käydä helpostikin tässä tilanteessa. Itse ainakin epäilisin sellaisen työntekijät vahvuuksia, ajattelee Elina.
– Haluan katsoa tulevaisuuteen positiivisesti, vaikkei se olekaan helppoa. Minulla on tutkinto ja minulla oli mielenkiintoinen työ. On kai vain odotettava, että minua taas tarvitaan työelämässä, päättää Elina.
* Haastateltavan nimi on muutettu
Teksti: Kati Kokkonen
Vuosi on tuonut mukanaan synkkiä uutisia. Irtisanomisia, lomautuksia ja yt-neuvotteluita. Kesän kynnyksellä yhä useampi kahden viikon lomautus on muuttunut toistaiseksi voimassa olevaksi ja yhä useampi lomautus irtisanomiseksi. Yhä useampi työnantaja on ilmoittanut, ettei ota kesäksi yhtä paljon kesätyöntekijöitä kuin aiempina vuosina.
Irtisanotuista lähtee ensimmäisenä ne, joilla on määräaikainen työsopimus – ja tässä porukassa nuoria riittää. Joissakin suurissa kaupungeissa nuorisotyöttömyys on noussut yli 50 % vuoden takaisesta. Luvut alkavat olla 90-luvun laman tasoa. Työministeri Tarja Cronbergia on kritisoitu syystäkin siitä, ettei hän ollut tilanteen tasalla ja toiminut ajoissa.
– En voinut uskoa sitä ensin todeksi, että tulin lomautetuksi. Miten niin pienessä firmassa pystyi tulemaan irtisanotuksi? Pomo ei pahemmin edes kiittänyt viimeisistä vuosista. Pian tajusin, ettei firmalla tule menemään vielä pitkään aikaan hyvin, kertoo tilanteestaan Elina* 26 vuotta, joka on lomautettu toistaiseksi.
Lomautettuna tai irtisanottuna aika käy pitkäksi tai sitten ei. Elina kommentoi ensin nauraen, mutta vakavoituen omaa ”vapaa-aikaansa”:
– En ymmärrä miten ehdin tekemään kaikkia juttuja kun olin töissä. Kaikilla on työjutut. Minulla on päivän tv-sarjat ja puuhastelut. Tavatessani tuttuja tuntuu kuin minulla olisi epäonnistuneen luuserin titteli koko ajan päälläni.
Kun rahat alkavat loppua, niin alkaa pohtia keinoja kuinka pärjätä. Sosiaalitoimistosta on mahdollista saada tukea, mutta harvemmat pärjäävät senkään avun turvin koko kuukautta. Ruoan ollessa kallista ja rahojen loppuessa on turvauduttava leipäjonoihin. Nuorten osuus on myös näissä nousussa.
– Leipäjonoon joutuminen tuntuisi häpeälliseltä. Jos asuisin yksin, niin joutuisin varmasti turvautumaan leipäjonoihinkin. Onneksi puolisolla on työtä, ainakin toistaiseksi, Elina tuumii.
Ammatillinen koulutus suosiossa
Koko 2000-luvun on ammatillisen koulutuksen arvostus ollut huimassa nousussa. Nuoria hakeutuu peruskoulun jälkeen enemmän ammatin opiskelun pariin kuin lukioon. Esimerkiksi rakennusala kärsi työvoimapulasta ja alalle tehtiin paljon markkinointityötä. Useissa oppilaitoksissa sisäänpääsy keskiarvot nousivat jopa yli yhdeksän. Tultiin monen uuden haasteen pariin: hakijoita oli reilusti enemmän kuin paikkoja, moni huonon keskiarvon saanut kädentaitaja ei päässyt opiskelemaan ja työtä oli jo ennen kuin valmistui.
Hakijoita opiskelemaan riittää, kun työtä ei ole tarjolla. Opiskelupaikan valintaan vaikuttavat myös vallitsevat trendit. Kun hakuajan aikoihin joku iso toimija irtisanoo paljon työntekijöitä, se näkyy heti alan hakijamäärissä. Tulevien vuosien päähän on kuitenkin vaikeaa ennustaa. Ammatillisesta oppilaitoksesta valmistuva on työelämässä kolmen vuoden päästä ja ammattikorkeakoulusta valmistunut hieman myöhemmin. Pulassa ovat tänä keväänä valmistuneet. Työttömyyskortistoon ei kukaan halua valmistua.
– Muistan kun kaikki hehkuttivat, miten nuoria halutaan äkkiä työelämään. Muutama kaveri jätti tutkinnonkin kesken, kun työmarkkinat vetivät. Nyt on heiltäkin työt loppuneet, sanoo Elina.
Tulevaisuus pimennossa
Työttömyys on noussut tasolle, jossa jokainen ymmärtää, että työttömäksi jääminen ei todellakaan ole itsestä kiinni. Etenkin nuorille jokainen päivä työttömänä on liikaa. Arvioidaan, että yli viiden kuukauden työttömyys on tuhoisaa nuorelle työntekijälle lopputyöuraa ajatellen. Muutaman vuoden päästä nuorille on varmasti kysyntää, kun väestömme ikääntyy ja toivon mukaan elämme nousukautta. Tämä ei kuitenkaan helpota niitä, jotka ovat nyt työttömänä tai valmistumassa – työttömäksi.
– Miten työnantaja katsoo minua työnhakijana, jos en ole ollut työelämässä yli vuoteen? Näin voi käydä helpostikin tässä tilanteessa. Itse ainakin epäilisin sellaisen työntekijät vahvuuksia, ajattelee Elina.
– Haluan katsoa tulevaisuuteen positiivisesti, vaikkei se olekaan helppoa. Minulla on tutkinto ja minulla oli mielenkiintoinen työ. On kai vain odotettava, että minua taas tarvitaan työelämässä, päättää Elina.
* Haastateltavan nimi on muutettu
Teksti: Kati Kokkonen
perjantai 27. helmikuuta 2009
Puolesta ja vastaan - presidentin valtaoikeudet
Lippu 1/2009
Pitäisikö presidentin valtaoikeuksia kaventaa?
KYLLÄ
Suomalaiset presidentti-instituutiota puolustavat poliitikot perustelevat kantaansa instituution nauttimalla kansansuosiolla, lähinnä äänestysaktiivisuudella. Kansalaiset taasen puolustavat presidentin asemaa sillä, että tämä suoraan äänestäjien luottamusta nauttiva henkilö suojelee kansaa kelvottomien poliitikkojen mielivallalta.
Pasi Ahola
EI
Kun minulta kysytään, pitäisikö presidentin valtaoikeuksia kaventaa, ensireaktioni on "mitä valtaoikeuksia?" Vuoden 2000 uuteen perustuslakiin kavennettiin presidentin valtaoikeuksia niin paljon, että pohdin kovasti mistä niitä vielä voisi kaventaa tekemättä presidentistä pelkkää keulakuvaa ilman oikeuksia. Haluammeko maksaa presidentille pelkästä julkisuudessa hymyilemisestä vai päätösten teosta?
Pääministerillä on nykyään niin paljon päätösvaltaa, että hän nousee presidentin rinnalle tässä asiassa. Suomen ei pitäisi ajaa itseään tällaiseen pääministerivetoiseen politiikkaan mitä muut EU-maat harrastavat. Jos Suomi tällaiseen ryhtyy, menettää suora kansanvaali presidentin valinnassa merkityksensä. Suomalaisten usko äänestämiseen on muutenkin niin heikoilla kantimilla, että tämä voisi heikentää sitä entisestään.
Taina Viikari
Pelkää, osaa, äläkä kysele - akateemisen työläisen mantra?
Lippu 1/2009
Olen 26-vuotias määräaikaisessa työsuhteessa oleva maisteri. Olen viisi ja puoli vuotta taistellut töiden ohella opintojeni kanssa. Olen tehnyt välillä kahta työtä yhtä aikaa, koska kuvittelin, että osaamalla mahdollisimman paljon saan varmasti työn, jonka haluan. Yritin haalia mahdollisimman paljon erilaisia työtehtäviä ja sivuaineita, että osaisin mahdollisimman laajasti kaikkea. Silti tämän päivän työmarkkinoilla minun osaamiseni ei riitä. Aina puuttuu jotain.
Työelämän kulku on muuttunut yhtä paljon kuin työmarkkinat viimeisen vuosikymmenen aikana. Työ on tehnyt ihmisestä työn näköisen; joustavan, kiireisen ja kustannustehokkaan. Ihminen taas on tehnyt työstä itsensä näköisen; osa-aikaisen, määräaikaisen ja monimuotoisen. Ominaisuudet tasapainottavat toisiaan, kun yritetään luoda oma tapa elää, että olisi työssään mahdollisimman hyvä ja olisi myös muutakin elämää. Yhteiskuntatieteilijä Jussi Vähämäen mukaan työstä on tullut tilaltaan rajatonta ja epämääräistä ja ajallisesti epämääräistä. Työhön vaaditaan yleispäteviä taitoja sekä oletetaan, että vähäisellä koulutuksella omaksutaan tarpeelliset asiat ja loput taidot hankitaan omalla ajalla, josta siten tulee myös työaikaa. Kannattaa siis olla aina töissä.
Epävarmuus. Kiristynyt talouselämä aiheuttaa myös työssä oleville epävarmuutta omasta tulevaisuudesta. Tuntuu, että työntekijän tulisi tässä epävarmuuden tilassa tietää ja osata, vaikka ei tietäisi tai osaisikaan, ettei vaan joutuisi työttömäksi. Työssä olevat ja työttömät yrittävätkin rakentavaa itsestään työelämän vaatimuksiin sopivan, että työt jatkuisivat ja voisi edetä työuralla. Työntekijälle on määritelty uusia kykyjä, joita ovat muun muassa kommunikaatiokyky, itsenäisyys ja oma-aloitteisuus. Suomeksi: pitää olla valmis tekemään miltei mitä tahansa työtehtäviä ja omaksumaan uudet työt nopeasti. Ei saa valittaa, vaan tulee sopeutua ja tehdä. Niin minäkin olen tehnyt, koska työttömyys pelottaa erityisesti määräaikaista työntekijää.
Pelko, tämän päivän työelämää ohjaava substantiivi. Monella ensimmäinen työpaikka ja työttömyys ovat vaikuttaneet omiin asenteisiin ja valintoihin. Ne ovat myös saaneet pohtimaan itsekriittisesti omia vahvuuksia ja heikkouksia. Oma osaaminen ei ole sidottu mihinkään tiettyyn työhön, vaan se on kokonaisuus, käyntikortti työmarkkinoilla. Oma ammatillinen osaaminen luodaan kaikista tehdyistä töistä, kursseista ja muista koulutuksista. Itse mietin olisiko jollakin toisella sivuaineella saanut vakituisen työn? Entä jos olisin opiskellut jossain toisessa yliopistossa tai etsinyt opintoja vastaavaa työtä aikaisemmin? Miten minulle käy, kun määräaikainen työ loppuu eikä uudesta työpaikasta ole tietoakaan lukuisista hakemuksista huolimatta. Entäpä jos pyydän esimieheltäni lupaa johonkin hienolta kuulostavaan koulutukseen, jonka voisin lisätä cv:hen...?
Tuotteista itsesi? Jokaista työnhakijaa voi sanoa oman elämänsä työvoimaneuvojaksi. Kaikki tähtäävät samaan lopputulokseen. Kaikki haluavat rakentaa sellaisen ansioluettelon, jolla saa töitä ja pysyy töissä. Moni on tässä talouden tilanteessa valmis käymään erilaisia kursseja, työllistymään mille sektorille tahansa tai tekemään lyhytkestoisia työsopimuksia paremman työn sijasta, jos se (lähi)tulevaisuudessa poikisi jotain parempaa. Ihmiset ovat oppineet todella hyödyntämään eri kanavia töiden hakemisessa ja itsensä markkinoinnissa. Sosiaaliset verkostot, harrastukset, luottamustoimet ja napakka työhakemus. Vähämäki nimittää tätä itsensä tuotteistamiseksi. Ihmisen on pystyttävä luomaan itsestään kiinnostava ja valmis paketti työmarkkinoille. Tuote on luotava työmarkkinoiden ulkopuolella ja työmarkkinoilla on riski, että ei kelpaa kenellekään. Ei ole helppoa.
Management by pelko. Työelämän muutokset ovat muuttaneet työn luonteen lisäksi myös ihmisten suhtautumisen työtä kohtaan. Yhteiskuntatutkija Ulrich Beckin mielestä kyse ei ole tämän päivän yhteiskunnassa ihmisten persoonallisuudesta, vaan valinnoista. Ihmiset joutuvat välillä tekemään työelämän valintoja pakosta tai pelosta, koska vaihtoehtona voi olla työttömyys ja vieraantuminen työelämästä. Ottaisitko itse työn, johon olet ylipätevä tai joka ei voisi vähempää kiinnostaa vai jäisitkö työttömäksi odottamaan jotain edes vähän omaa ammattiasi vastaavaa? Työuraa ei voi enää rakentaa vain yhtä työpaikkaa tai ammattia ajatellen. Ihmisten täytyy pystyä joustamaan ja sopeutumaan nopeisiin muutoksiin. Siksi nykypäivän ihmisten työelämää voi kuvata management by pelko, koska irtisanomisen pelko voi ohjata valintojen tekemistä enemmän kuin omat haaveet. Voisikohan tämänkin jutun laittaa cv:hen...
Sanna Heinonen
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Demarinuorten rooli sosialidemokratiassa
Pitää olla asiaa ja bumtsibumia
- Mikä on demarinuorten rooli suomalaisessa sosialidemokratiassa?
Piikki puolueen lihassa. Niin ainakin minä asiaa kerroin, kun kiersin lukioissa markkinoimassa demarinuorten jäsenyyttä "kaikille niille sadoille sitä janoaville". 1990 -luvun lopulla keksittiin tehdä demarinuorille symboliksikin siniselle pohjalle painettu piikikäs ruusu. Ja piikikkäitä sitä oltiin. Muistan itsekin olleeni demarinuorissa vakaasti erottamassa julkilausumalla erästä SDP:n ministeriä ja Joensuun Demarinuorten Lobotomia -lehdessä nimitin erästä kansanedustajaa, joka siirtyi Kelan johtajaksi äänestäjien pettämisestä ja maanpetturuudesta. Ja monta muutakin keskustelua herättävää tarinaa tuli tehtyä. Hyvä niin.
Demarinuorissa minä tykkäsin siitä, että pääsi sparraamaan ajatuksia samanhenkisten kanssa. Esitä aina miten asia on paremmin, jos kritisoit, juurtui mieleen silloin. Ei muuten tainnut ihan aina olla sitä parempaa vaihtoehtoa, mutta takaraivoon asia jäi ja sillä pärjää monessa paikassa. Myöskin se, että sai erilaista politiikan paperimateriaalia, oli minulle iso asia. Joensuuhan on kaiken keskellä ja Helsinki on rakennettu syrjään -ajatuksella elävä ihminen ei ihan joka päivä silloin nimittäin törmännyt SDP:n taustamuistioihin ja muihin mielenkiintoisiin papereihin. Ne olivat luettuja papereita ja niillä mentiin lukion paneeleihin sun muihin juttuihin ylpein rinnoin. Niillä papereilla myös oppilaskunnassa hoidettiin monta asiaa esim. opintotukineuvonnassa ja pädettiin samanlaisten osaavien kanssa valtakunnan opiskelijapolitiikassa.
Demarinuoret olivat ainakin minulle myös hyvä kirjoitusalusta. Yhdistyksen oma lehti mahdollisti sen, että sai paikan, jossa tekstiä julkaistiin muidenkin ihmeteltäväksi. Kokouksen kohokohta oli tietenkin tiedotteen laatiminen ajankohtaisista politiikan asioista ja demarinuorten nimissä on tullut tehtyä varmaan kymmeniä mielipidekirjoituksia. Joihinkin avoimiksi kysymyksiks ikirjoitettuihin jopa itse ministerikin vastaili.
Mutta maailmahan aukeni täysin sitten vasta, kun demarinuorten kansainväliselle leirille oli osallistunut. Minun ensimmäiseni oli Bonn, jossa tuhannet mellakkapoliisit suojelivat meitä natseilta mielenosoituksen aikaan. Siellä meitä oli kymmenentuhatta nuorta demaria ympäri maailmaa. Mieleen jäi monta asiaa, mutta vieläkin puhutaan vanhoja tavatessa siitä, kun eräs norjalainen kundi esitti mielettömän humoristisen raa'an valaanpoikasen tappolaulun, Men det lever -kertosäkeineen. Kunhan ei tuo tyyppi olisi noussut ministeriksi tai ainakin johonkin ministerin lähipiirin vähän aikaa sitten. Mutta kansainvälisyys oli sitten tiedonjanoiselle tai muuten janoiselle mieletön juttu ja siihen pääsi osallistumaan suhteellisen edullisesti pikku säästämisellä. Maailmankuva avartui. Kerrankin Libyalainen opiskelija-aktiivi hyvästeli kokouksen päätteeksi ja sanoi, että hänen leirimatkansa johdosta kotimaassa perhe on vangittu ja häntä odottaa 20 vuoden vankeus. Ei paljon matkalaukun ylipaino silloin huolettanut.
Jos ei talousarviosta ja tilinpäätöksestä paljon ymmärtänyt, niin demarinuorten paikallisosaston hallituksen jäsenyyden jälkeen oli ainakin haju siitä, mitähän ne mahtaisivat olla. Kokoustekniikka ja erilaiset äänestysmallit tulivat nekin siinä sivussa opeteltua. Kun olin sairaanhoitajakoulussa, niin taisin opettaa jo opettajaa, kun oli kokouksen järjestäminen -niminen oppitunti. On hyvä pitää mielessä, että Suomessa on satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät ikinä ole istuneet kokouksessa.
Mutta bumbtsibumi oli sitten iso juttu. Eli ainakin meillä oli mielettömiä bileitä demarinuorten jutuissa. Oli vappukoulutusta, (jossa muuten ihan oikeasti joskus yritettiin myös perehtyä mistä koko hommassa on kysymys) tapakoulutusta pikkujouluihin sekä monta muuta hauskaa tilaisuutta. Miksikö koulutusta? Siksi, että kaupunki maksoi koulutustilaisuuksiin avustusta. Niinpä me järjestettiin kaikki tarpeellinen koulutus, josta niin politiikassa tai elämässä voisi olla hyötyä. Rapujuhlat tai viini tasting -jutut jäivät pitämättä, mutta nekin olisivat olleet ihan hyviä syitä järjestää koulutus ainakin näin jälkeenpäin ajatellen.
Elikkäs, kun vastataan mikä on demarinuorten rooli suomalaisessa sosialidemokratiassa, niin minusta se pitkälti paikka, jossa voi pitää hauskaa ja oppia monen monituista asiaa ja tehdä myös opettavaisia virheitä (näitä jokainen meistä nyt työkseenkin politiikassa on tehnyt). Se on myös paikka, jossa yksittäinen jäsen pääsee näkemään sosialidemokratian kansainvälistä ulottuvuutta.
Se mitä jäi tekemättä on sekin oma juttunsa, mutta jos nyt voisi elää demarinuorissa niin tavalla tai toisella minä pistäisin pystyyn bändin. Keikkamahdollisuudet olisivat taattuja SDP:n erilaisissa julkista näkyvyyttä saavissa tilaisuuksissa ja kantaaottaville biiseille olisi paikkakin suomalaisessa musiikkimaailmassa. Suurin osa nykybiiseistähän on demarien asiaa. Kuunnelkaa vaikka.
Toinen tekemätön juttu on se, että jos kerran ollaan se piikki puolueen lihassa, niin pitäisihän sitä sitten kuulua puolueeseen. Pian eläkkeelle siirtyvät vanhempamme tulevat päättämään SDP:n asioista, jos meitä nuorempia ei ole tarpeeksi puolueessa. Eli minusta demarinuoret ja opiskelijademarit voisivat olla samaan tapaan SDP:n jäsenjärjestö, kuin SDP:n naisjärjestökin on. Tosin tämä on niitä asioita, joista päättäminen ei kuulu minulle. Mutta tehkääpäs te se mikä meidän aikalaisilta jäi tekemättä.
Vallatkaa puolue.
Ismo Kainulainen
33-vuotias demarinuori
Kirjoittaja on entinen demarinuoriaktiivi, joka tekee työkseen politiikkaa Eero Heinäluoman avustajana.
ismo.kainulainen@kooviis.fi
- Mikä on demarinuorten rooli suomalaisessa sosialidemokratiassa?
Piikki puolueen lihassa. Niin ainakin minä asiaa kerroin, kun kiersin lukioissa markkinoimassa demarinuorten jäsenyyttä "kaikille niille sadoille sitä janoaville". 1990 -luvun lopulla keksittiin tehdä demarinuorille symboliksikin siniselle pohjalle painettu piikikäs ruusu. Ja piikikkäitä sitä oltiin. Muistan itsekin olleeni demarinuorissa vakaasti erottamassa julkilausumalla erästä SDP:n ministeriä ja Joensuun Demarinuorten Lobotomia -lehdessä nimitin erästä kansanedustajaa, joka siirtyi Kelan johtajaksi äänestäjien pettämisestä ja maanpetturuudesta. Ja monta muutakin keskustelua herättävää tarinaa tuli tehtyä. Hyvä niin.
Demarinuorissa minä tykkäsin siitä, että pääsi sparraamaan ajatuksia samanhenkisten kanssa. Esitä aina miten asia on paremmin, jos kritisoit, juurtui mieleen silloin. Ei muuten tainnut ihan aina olla sitä parempaa vaihtoehtoa, mutta takaraivoon asia jäi ja sillä pärjää monessa paikassa. Myöskin se, että sai erilaista politiikan paperimateriaalia, oli minulle iso asia. Joensuuhan on kaiken keskellä ja Helsinki on rakennettu syrjään -ajatuksella elävä ihminen ei ihan joka päivä silloin nimittäin törmännyt SDP:n taustamuistioihin ja muihin mielenkiintoisiin papereihin. Ne olivat luettuja papereita ja niillä mentiin lukion paneeleihin sun muihin juttuihin ylpein rinnoin. Niillä papereilla myös oppilaskunnassa hoidettiin monta asiaa esim. opintotukineuvonnassa ja pädettiin samanlaisten osaavien kanssa valtakunnan opiskelijapolitiikassa.
Demarinuoret olivat ainakin minulle myös hyvä kirjoitusalusta. Yhdistyksen oma lehti mahdollisti sen, että sai paikan, jossa tekstiä julkaistiin muidenkin ihmeteltäväksi. Kokouksen kohokohta oli tietenkin tiedotteen laatiminen ajankohtaisista politiikan asioista ja demarinuorten nimissä on tullut tehtyä varmaan kymmeniä mielipidekirjoituksia. Joihinkin avoimiksi kysymyksiks ikirjoitettuihin jopa itse ministerikin vastaili.
Mutta maailmahan aukeni täysin sitten vasta, kun demarinuorten kansainväliselle leirille oli osallistunut. Minun ensimmäiseni oli Bonn, jossa tuhannet mellakkapoliisit suojelivat meitä natseilta mielenosoituksen aikaan. Siellä meitä oli kymmenentuhatta nuorta demaria ympäri maailmaa. Mieleen jäi monta asiaa, mutta vieläkin puhutaan vanhoja tavatessa siitä, kun eräs norjalainen kundi esitti mielettömän humoristisen raa'an valaanpoikasen tappolaulun, Men det lever -kertosäkeineen. Kunhan ei tuo tyyppi olisi noussut ministeriksi tai ainakin johonkin ministerin lähipiirin vähän aikaa sitten. Mutta kansainvälisyys oli sitten tiedonjanoiselle tai muuten janoiselle mieletön juttu ja siihen pääsi osallistumaan suhteellisen edullisesti pikku säästämisellä. Maailmankuva avartui. Kerrankin Libyalainen opiskelija-aktiivi hyvästeli kokouksen päätteeksi ja sanoi, että hänen leirimatkansa johdosta kotimaassa perhe on vangittu ja häntä odottaa 20 vuoden vankeus. Ei paljon matkalaukun ylipaino silloin huolettanut.
Jos ei talousarviosta ja tilinpäätöksestä paljon ymmärtänyt, niin demarinuorten paikallisosaston hallituksen jäsenyyden jälkeen oli ainakin haju siitä, mitähän ne mahtaisivat olla. Kokoustekniikka ja erilaiset äänestysmallit tulivat nekin siinä sivussa opeteltua. Kun olin sairaanhoitajakoulussa, niin taisin opettaa jo opettajaa, kun oli kokouksen järjestäminen -niminen oppitunti. On hyvä pitää mielessä, että Suomessa on satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät ikinä ole istuneet kokouksessa.
Mutta bumbtsibumi oli sitten iso juttu. Eli ainakin meillä oli mielettömiä bileitä demarinuorten jutuissa. Oli vappukoulutusta, (jossa muuten ihan oikeasti joskus yritettiin myös perehtyä mistä koko hommassa on kysymys) tapakoulutusta pikkujouluihin sekä monta muuta hauskaa tilaisuutta. Miksikö koulutusta? Siksi, että kaupunki maksoi koulutustilaisuuksiin avustusta. Niinpä me järjestettiin kaikki tarpeellinen koulutus, josta niin politiikassa tai elämässä voisi olla hyötyä. Rapujuhlat tai viini tasting -jutut jäivät pitämättä, mutta nekin olisivat olleet ihan hyviä syitä järjestää koulutus ainakin näin jälkeenpäin ajatellen.
Elikkäs, kun vastataan mikä on demarinuorten rooli suomalaisessa sosialidemokratiassa, niin minusta se pitkälti paikka, jossa voi pitää hauskaa ja oppia monen monituista asiaa ja tehdä myös opettavaisia virheitä (näitä jokainen meistä nyt työkseenkin politiikassa on tehnyt). Se on myös paikka, jossa yksittäinen jäsen pääsee näkemään sosialidemokratian kansainvälistä ulottuvuutta.
Se mitä jäi tekemättä on sekin oma juttunsa, mutta jos nyt voisi elää demarinuorissa niin tavalla tai toisella minä pistäisin pystyyn bändin. Keikkamahdollisuudet olisivat taattuja SDP:n erilaisissa julkista näkyvyyttä saavissa tilaisuuksissa ja kantaaottaville biiseille olisi paikkakin suomalaisessa musiikkimaailmassa. Suurin osa nykybiiseistähän on demarien asiaa. Kuunnelkaa vaikka.
Toinen tekemätön juttu on se, että jos kerran ollaan se piikki puolueen lihassa, niin pitäisihän sitä sitten kuulua puolueeseen. Pian eläkkeelle siirtyvät vanhempamme tulevat päättämään SDP:n asioista, jos meitä nuorempia ei ole tarpeeksi puolueessa. Eli minusta demarinuoret ja opiskelijademarit voisivat olla samaan tapaan SDP:n jäsenjärjestö, kuin SDP:n naisjärjestökin on. Tosin tämä on niitä asioita, joista päättäminen ei kuulu minulle. Mutta tehkääpäs te se mikä meidän aikalaisilta jäi tekemättä.
Vallatkaa puolue.
Ismo Kainulainen
33-vuotias demarinuori
Kirjoittaja on entinen demarinuoriaktiivi, joka tekee työkseen politiikkaa Eero Heinäluoman avustajana.
ismo.kainulainen@kooviis.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)