Demarinuorten rooli sosialidemokratiassa

Pitää olla asiaa ja bumtsibumia
- Mikä on demarinuorten rooli suomalaisessa sosialidemokratiassa?

Piikki puolueen lihassa. Niin ainakin minä asiaa kerroin, kun kiersin lukioissa markkinoimassa demarinuorten jäsenyyttä "kaikille niille sadoille sitä janoaville". 1990 -luvun lopulla keksittiin tehdä demarinuorille symboliksikin siniselle pohjalle painettu piikikäs ruusu. Ja piikikkäitä sitä oltiin. Muistan itsekin olleeni demarinuorissa vakaasti erottamassa julkilausumalla erästä SDP:n ministeriä ja Joensuun Demarinuorten Lobotomia -lehdessä nimitin erästä kansanedustajaa, joka siirtyi Kelan johtajaksi äänestäjien pettämisestä ja maanpetturuudesta. Ja monta muutakin keskustelua herättävää tarinaa tuli tehtyä. Hyvä niin.

Demarinuorissa minä tykkäsin siitä, että pääsi sparraamaan ajatuksia samanhenkisten kanssa. Esitä aina miten asia on paremmin, jos kritisoit, juurtui mieleen silloin. Ei muuten tainnut ihan aina olla sitä parempaa vaihtoehtoa, mutta takaraivoon asia jäi ja sillä pärjää monessa paikassa. Myöskin se, että sai erilaista politiikan paperimateriaalia, oli minulle iso asia. Joensuuhan on kaiken keskellä ja Helsinki on rakennettu syrjään -ajatuksella elävä ihminen ei ihan joka päivä silloin nimittäin törmännyt SDP:n taustamuistioihin ja muihin mielenkiintoisiin papereihin. Ne olivat luettuja papereita ja niillä mentiin lukion paneeleihin sun muihin juttuihin ylpein rinnoin. Niillä papereilla myös oppilaskunnassa hoidettiin monta asiaa esim. opintotukineuvonnassa ja pädettiin samanlaisten osaavien kanssa valtakunnan opiskelijapolitiikassa.

Demarinuoret olivat ainakin minulle myös hyvä kirjoitusalusta. Yhdistyksen oma lehti mahdollisti sen, että sai paikan, jossa tekstiä julkaistiin muidenkin ihmeteltäväksi. Kokouksen kohokohta oli tietenkin tiedotteen laatiminen ajankohtaisista politiikan asioista ja demarinuorten nimissä on tullut tehtyä varmaan kymmeniä mielipidekirjoituksia. Joihinkin avoimiksi kysymyksiks ikirjoitettuihin jopa itse ministerikin vastaili.

Mutta maailmahan aukeni täysin sitten vasta, kun demarinuorten kansainväliselle leirille oli osallistunut. Minun ensimmäiseni oli Bonn, jossa tuhannet mellakkapoliisit suojelivat meitä natseilta mielenosoituksen aikaan. Siellä meitä oli kymmenentuhatta nuorta demaria ympäri maailmaa. Mieleen jäi monta asiaa, mutta vieläkin puhutaan vanhoja tavatessa siitä, kun eräs norjalainen kundi esitti mielettömän humoristisen raa'an valaanpoikasen tappolaulun, Men det lever -kertosäkeineen. Kunhan ei tuo tyyppi olisi noussut ministeriksi tai ainakin johonkin ministerin lähipiirin vähän aikaa sitten. Mutta kansainvälisyys oli sitten tiedonjanoiselle tai muuten janoiselle mieletön juttu ja siihen pääsi osallistumaan suhteellisen edullisesti pikku säästämisellä. Maailmankuva avartui. Kerrankin Libyalainen opiskelija-aktiivi hyvästeli kokouksen päätteeksi ja sanoi, että hänen leirimatkansa johdosta kotimaassa perhe on vangittu ja häntä odottaa 20 vuoden vankeus. Ei paljon matkalaukun ylipaino silloin huolettanut.

Jos ei talousarviosta ja tilinpäätöksestä paljon ymmärtänyt, niin demarinuorten paikallisosaston hallituksen jäsenyyden jälkeen oli ainakin haju siitä, mitähän ne mahtaisivat olla. Kokoustekniikka ja erilaiset äänestysmallit tulivat nekin siinä sivussa opeteltua. Kun olin sairaanhoitajakoulussa, niin taisin opettaa jo opettajaa, kun oli kokouksen järjestäminen -niminen oppitunti. On hyvä pitää mielessä, että Suomessa on satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät ikinä ole istuneet kokouksessa.

Mutta bumbtsibumi oli sitten iso juttu. Eli ainakin meillä oli mielettömiä bileitä demarinuorten jutuissa. Oli vappukoulutusta, (jossa muuten ihan oikeasti joskus yritettiin myös perehtyä mistä koko hommassa on kysymys) tapakoulutusta pikkujouluihin sekä monta muuta hauskaa tilaisuutta. Miksikö koulutusta? Siksi, että kaupunki maksoi koulutustilaisuuksiin avustusta. Niinpä me järjestettiin kaikki tarpeellinen koulutus, josta niin politiikassa tai elämässä voisi olla hyötyä. Rapujuhlat tai viini tasting -jutut jäivät pitämättä, mutta nekin olisivat olleet ihan hyviä syitä järjestää koulutus ainakin näin jälkeenpäin ajatellen.

Elikkäs, kun vastataan mikä on demarinuorten rooli suomalaisessa sosialidemokratiassa, niin minusta se pitkälti paikka, jossa voi pitää hauskaa ja oppia monen monituista asiaa ja tehdä myös opettavaisia virheitä (näitä jokainen meistä nyt työkseenkin politiikassa on tehnyt). Se on myös paikka, jossa yksittäinen jäsen pääsee näkemään sosialidemokratian kansainvälistä ulottuvuutta.

Se mitä jäi tekemättä on sekin oma juttunsa, mutta jos nyt voisi elää demarinuorissa niin tavalla tai toisella minä pistäisin pystyyn bändin. Keikkamahdollisuudet olisivat taattuja SDP:n erilaisissa julkista näkyvyyttä saavissa tilaisuuksissa ja kantaaottaville biiseille olisi paikkakin suomalaisessa musiikkimaailmassa. Suurin osa nykybiiseistähän on demarien asiaa. Kuunnelkaa vaikka.

Toinen tekemätön juttu on se, että jos kerran ollaan se piikki puolueen lihassa, niin pitäisihän sitä sitten kuulua puolueeseen. Pian eläkkeelle siirtyvät vanhempamme tulevat päättämään SDP:n asioista, jos meitä nuorempia ei ole tarpeeksi puolueessa. Eli minusta demarinuoret ja opiskelijademarit voisivat olla samaan tapaan SDP:n jäsenjärjestö, kuin SDP:n naisjärjestökin on. Tosin tämä on niitä asioita, joista päättäminen ei kuulu minulle. Mutta tehkääpäs te se mikä meidän aikalaisilta jäi tekemättä.

Vallatkaa puolue.

Ismo Kainulainen
33-vuotias demarinuori

Kirjoittaja on entinen demarinuoriaktiivi, joka tekee työkseen politiikkaa Eero Heinäluoman avustajana.
ismo.kainulainen@kooviis.fi